Matkani Moshiin: Luku 15: Tarinoita elävästä elämästä ja loppusaarna

Aamuisin palelen kun lämpömittari näyttää 25 celsiusastetta ja Kilimanjaron vuori veistyy ylvääksi maisemaksi jota ihailen matkalla töihin. Aamupalapöydässä mangoilla on kova menekki ja keittiön dadat (suomeksi siskot) pilkkovat meille niitä lisää pitkin aamua. Täällä kaikki sanotaan siskoiksi tai veljiksi, äidiksi tai isiksi ja isoäideiksi ja isoisiksi sukulaissuhteista tai lapsimäärästä riippumatta. Minuakin on kutsuttu monesti siskoksi, kerran joku erehtyi äidiksikin sanomaan. Minun ikäiselläni naisella on täällä yleensä jo lapsia. Keskimääräinen elinikä kun maassa on 47, ei ole juuri varaa venyttää lastentekoa myöhemmäksi.

Kilimanjaron vuori talolta kuvattuna

Monen paikallisen on vaikea ymmärtää aikuisikäistä, joilla ei olisi lapsia. Tai että haluaisi vain yhden tai kaksi lasta. Paikalliset uskovat, että mitä enemmän lapsia sinulla on, sitä onnellisemman elämän elät. Mielestäni on ajattelematonta, että nälkää näkevät köyhät vanhemmat tekevät ylenmääräisesti lapsia, eivätkä mitenkään pysty elättämään heitä. Lapset näkevät nälkää ja kärsivät sairauksista eikä vanhemmilla ole varaa maksaa sairaalalaskuja. Koulumaksut ovat myös kalliita ja ilman rahaa kouluun ei ole asiaa. Ilman koulutusta on vaikeaa rakentaa itselleen minkäänlaista tulevaisuutta. Kierre jatkuu. Tosin luultavasti ehkäisyn käyttö nähdään näissä perheissä monesti häpeällisenä asiana ja Jumalan tahdon vastaisena. Vanhemmat haluavat lapsista myös suojaa vanhuuden varalle, sillä mitään eläkehienouksia täällä ei ole. Ongelma on haastava.

Käydessämme paikallisella kirpputorimarkkina-alueella paikalliset miehet kyselivät mitä vikaa minussa on, kun ei ole lapsia, hahhah. Heitä asia kummastutti kovasti. Tiedättehän että ne vaatteet jotka heitätte Uffin laatikkoon avustukseksi kehitysmaihin. Ne tulevat tänne kyllä, mutta niitä ei suinkaan lahjoiteta kellekään ilmaiseksi. Ne myydään markkinoilla. Samoja vaatteita joita näkee Suomen kirpputoreilla, on täällä Memorian markkinoilla kasoittain. Vitsailinkin markkinoilla kulkiessani, että kohta varmaan osuu oma vanha paita vastaan ja voin ostaa sen kovalla hinnalla takaisin, sen verran monta säkillistä on omiakin vaatteitani Uffin konttiin heitetty.

Memorian kirpputori

Näky sai pohtimaan toiminnan moraalista oikeellisuutta, sillä itse olen käsittänyt että vaatteet nimenomaan lahjoitetaan niitä tarvitseville. Toki myyntitoiminnasta on se hyöty, että köyhät paikalliset jotka vaatteita myyvät, saavat rahaa ja paikalliset saavat vaatteita ehkä hieman halvemmalla. Markkinoilla oli kova tinkaaminen käynnissä ja onnistuin tekemään hyvän löydön. Tennarit, joilla tänne tulin ovat menneet rikki ja sain markkinoilta käytetyt tennarit ostettua vanhojen tennarien tilalle. Jos joku teistä on viime aikoina sattunut heittämään tummansiniset converset kokoa 37 Uffin keräyskonttiin niin kiitos ja terveisiä, ne ovat nyt minulla.

Tällä viikolla koko kaupunginosasta loppui vesi, ja joka ilta näämme paikallisia vedenhakujonossa kotikadullamme. Meille saatiin onneksi ostettua vettä, mutten tiedä miten on naapurien laita. Täällä ongelmat veden kanssa ovat arkipäivää. Välillä vesi loppuu talosta kesken suihkun ja saippuaisena ja shampoot päässä odotellaan pari tuntia, josko pääsisi takaisin. Kun sähköt ovat poikki, suihkusta tulee pelkästään kylmää vettä, mikä toki ei täällä haittaa niin paljon kun on lämmin. Kun sähköt ovat poikki ja generaattori on päällä, suihkuun ei saa mennä ollenkaan. Välillä kun tulet kuntosalilta hikisenä ja haisevana, generaattori on päällä ja kanssaihmiset kärsivät salisukkien hajusta illallispöydässä.

Sana köyhyys on saanut täällä uuden merkityksen. Sitä kuvittelee opiskelijana olevansa köyhä, vaikka todellisuudessa on etuoikeutettu ilmaiseen opiskeluun ja saa valtiolta vielä avustusta. Vaikka opintotuesta jäisi asumiskustannusten jälkeen käteen 50 euroa kuukaudessa, on se silti paljon enemmän kuin mitä täällä on ihmisten kuukauden ostovoima. Suhteutetaan maan elintasoon ja mihin mittareihin tahansa, Suomessa köyhäkin on hyvätuloinen. Siitä päästäänkin seuraavaan asiaan: miksi me tarvitsemme niin paljon rahaa, mihin me tarvitsemme kaikkea? Mistä tulee tarve saada jatkuvasti lisää ja pitää sitä aivan normaalina olotilana? Jos täkäläiselle perheelle lahjoittaa lastenvaatteita, he pitävät välttämättömimmät ja myyvät ylimääräiset. Miksi? Koska he eivät tarvitse valinnanvaraa Mikki Hiiren ja Nalle Puhin välillä. He pukeutuvat pysyäkseen lämpiminä.

Olen miettinyt että maksavatko vaatteet ja tavarat Suomessa oikeasti aivan liian vähän, koska muka köyhät opiskelijatkin pystyvät ostamaan vaatekaappinsa täyteen rättejä ja tavaraa. Mihin me tarvitsemme niitä kaikkia? Tai oikeastaan, miksi me luulemme tarvitsevamme kaiken? Se on kummallista. Hyvinvointivillitykseenkin saa vähän uutta näkökulmaa ajatellessaan, että me olemme oikeasti niin hyväosaisia, että meillä on varaa stressata siitä missä ruoka-aineessa olisi optimaalisimmat ravintoarvot. Täällä ihmiset eivät mieti mikä ruoka-aine on terveellistä ja mitä pitäisi välttää, he syövät mitä saavat koska pelkäävät kuolevansa.

Olen viime aikoina pohtinut miten hyväosaisessa pienessä kuplassa elämme ja miten niin harva maailman ihminen kykenee samaan. Minusta jokaisen olisi ihan hyvä käydä kehitysmaassa katsomassa miten suurin osa maailman ihmisistä elää elämäänsä. Ei siksi, että tuntisi sääliä maan kansalaisten puolesta ja ajattelisi sitten miten hyvä meillä Suomessa onkaan. Mutta ehkäpä alkaisi pohtimaan kuinka voisi osallistua, kuinka voisi auttaa. Minusta on hieman valheellista ajatella, että on olemassa Suomen ongelmat ja sitten muun maailman ongelmat. Sanoisin, että illuusio meistä ja niistä muista hajoaa kuitenkin viimeistään ilmastopakolaisten pyrkiessä Eurooppaan, jolloin länsimaat saavat kokea överikulutuksen seuraukset.

Tiukka saarnaosuus ohi, onnittelut jos jaksoit lukea tänne saakka! Lopuksi hyvän mielen kuvia vakavan osuuden vastapainoksi, olkaa hyvä.