Kummi ja kummin kummilapsi

Viime kirjoituksen jälkeen ollaan käyty huippukivalla ystävänpäiväillallisella intialaisessa ravintolassa, tanssittu tansanialaisella zumbatunnilla ja käyty taas sokaistumassa kauniista kankaista Kiborlonin kangasmarkkinoilla. Tällä kertaa pidin kuitenkin pääni ja ostin vain yhden kankaan, suoritus, josta on syytä olla aika ylpeä. Jos pohditte, millainen mekko syntyi aiemmasta kankaasta, voin paljastaa lopputuloksen. Aika kivahan siitä tuli, vai mitä?

Tänään aion kuitenkin kirjoittaa hieman muista kuulumisista, nimittäin Sama Aurinko ry:n kummitoiminnasta. Raun päiväkoti, jossa työskentelen, on siis asiakkailleen ilmainen. Päiväkotiin pääsevät monien hakijoiden joukosta vain kaikkein köyhimpien perheiden lapset ja päiväkoti pyörii Sama Aurinko ry:n kummitoiminnassa olevien lahjoittajien avulla. Jokaisella lapsella on siis suomalainen kummi, joka lahjoittaa kuukausittain 15 euroa päiväkodin toimintaan. Näin taataan että päiväkoti pystyy jatkamaan toimintaansa, että lapset saavat ruokaa, kynät ja vihkot sun muut päiväkodissa tarvittavat asiat. Lapsen mentyä kouluun kuukausilahjoitukset menevät kouluun tarvittaviin kuluihin.

Tammikuun loppupuolella päiväkotiin tuli monta uutta lasta, joilla ei ollut vielä kummia. Ihastuin lähes saman tien pieneen tyttöön nimeltä Angela. Tämä kolmevuotias hiljainen pieni tyttö hieman arasteli muita lapsia ja aikuisia ja leikki mieluusti yksinään jollain lelulla huoneen nurkassa. Kun kaikki muut lapset riehuivat, kiljuivat ja juoksivat ympäriinsä, Angela katseli ujosti huoneeseen muovieläin kädessään ja saattoi peittää silmänsä käsillään jos häneltä kysyi jotain, sillä ujostutti niin kovasti. Heti alusta lähtien otin Angelaa syliin ja laulelin milloin mitäkin lauluja, useimmiten ihhahhaa, ihhahhaa hepo hirnahtaa-laulua. Ajattelin että sylissä pitäminen auttaisi tyttöä rauhoittumaan ja rentoutumaan päiväkodissa. Toisena tai kolmantena päiväkotipäivänä tyttö pissasi housuilleni, kun ei ollut tottunut käymään vessassa ja päiväkoti jännitti.

Angela istumassa huoneen nurkassa

Pidin tästä lapsesta kovasti, vaikken osannut selittää miksi. Hän ei ollut puhelias kuten muut lapset, vaan katsoi vakavana lattiaan jos hänelle sanoi jotain eikä vastannut mitään. Välillä olimme vain hiljaa vierekkäin, mutta vähitellen hän alkoi myös hakeutua seuraani ja piti siitä, että leikin hänen kanssaan. Nykyisin Angela jo hymyilee minulle, nauraa ujosti, uskaltaa jutella vähäsen ja selvästi pitää seurastani. Eräänä päivänä pohdin syytä sille, miksi olin kiinnostunut juuri tästä lapsesta. Silloin ymmärsin Angelan jollain tapaa muistuttavan pikkusiskoani Riikkaa silloin kun hän oli pieni. Heissä on jotain samaa, sellaista mikä kiinnitti huomioni. Päätin alkaa tämän lapsen kummiksi Sama Aurinko-yhdistyksen kautta. Olen iloinen tietäessäni, että rahat menevät sinne minne niiden kuuluukin ja haluan olla tukemassa tämän ihanan päiväkodin toimintaa.

Tänään koitti kauan odottamani päivä, kun sain lähteä tutustumaan Angelan kotiin! Ostin aamulla kotini läheisestä pikkuisesta kaupasta neljä kiloa riisiä, neljä kiloa papuja, kolme litraa ruokaöljyä ja kilon sokeria (tilasin ruuat ja sovin hinnan kaupan luukulta swahiliksi ja olin aika ylpeä itsestäni :D). Päiväkodilla lasten syötyä aamupuurot minä, lastentarhanopettaja ja tulkkini lähdimme taivaltamaan matkaa päiväkodilta Angelan kodille. Matka oli mielestäni pitkä. Ihmettelen, kuinka kolmevuotias jaksaa kulkea sellaisen matkan joka viisi kertaa viikossa edestakaisin ja kuinka hän muistaa, mistä pitää kääntyä minnekin. Kävelimme peltojen vierestä banaanipuiden reunustamille pikkukujille, välillä kujimme metsässä, välillä ylitimme puroja ja käännyimme taas oikealle tai vasemmalle. Siellä täällä oli hökkeleitä, josta asukkaat iloisesti meitä tervehtivät. Lastentarhanopettaja kulki ostoskassini päänsä päällä, kuten täällä kunnon naiset kantavat tavaroita.

Päästyämme Angelan kodin luo, meitä vastassa olivat Angelan lisäksi hänen äitinsä ja kolme sisarustaan, Angelan äidin sisko ja hänen kolme lastaan sekä Angelan isoäiti. Talon virkaa toimitti pikkuinen hökkeli, jossa Angelinan äidin mukaan asuu neljätoista ihmistä. Ruuan saaminen on vaikeaa, sillä kellään ei ole työpaikkaa. Angelinan äiti ja tämän sisko hoitavat lapsia eikä talossa ole miestä. Molemmat naiset ja jopa isoäiti silti etsivät päivittäin pieniä hanttihommia, jotta saisivat ruokaa perheelleen. Välillä niitä löytyy, välillä ei. Angelinan äidin tilanne on siinäkin suhteessa vaikea, että hän on juuri saanut vauvan, jota pitäisi hoitaa kotona. Talon naiset keskustelivat kanssani vakavina, sillä heillä on varmasti vaikeaa. He kuitenkin kiittivät avusta, siitä, että olen ryhtynyt tukemaan Angelaa ja sanoivat että apu tulee tarpeeseen sillä selviytyminen on vaikeaa. Hymy syttyi väsyneen äidin kasvoille kun ojensin hänelle ruokapussin. Kuunneltuani heitä minun olisi tehnyt mieli saman tien tilata taksi ja ostaa riisiä ja papuja miljoonalla shillingillä, mutta nyt heillä on ainakin täksi päiväksi ruokaa. 

Angelan kotipiha

Angela oli meitä vastassa kotivaatteet päällä...

mutta kun vieraat saapuivat, vaihdettiin mekko hienoon ja puhtaaseen

Siinä minä, vauva, Angelan äiti ja veli

Koko Angelan perhe ja minä

Ruuat vaihtavat omistajaa

Rankoista tarinoista huolimatta hymyilin lähes koko ajan, sillä minusta oli ihanaa tavata kummilapseni perhe ja kulkeminen metsän keskellä oli kaunista ja upeaa. En kehdannut ottaa kuvia kulkiessani, sillä paikalliset eivät pidä kuvaamisesta, mutta toivon maisemien ja kokemuksen tallentuvan syvälle muistiini.

Palattuani päiväkodille minulle tarjottiin ensi kertaa ruokaa! Toinen keittäjistä, valloittava vanhempi naishenkilö, jota lapset kutsuvat isoäidiksi, kysyi tahtoisinko maistaa pilauta. Ihan pikkuisen vain, hän sanoi swahiliksi ja kaatoi lautaselleni hurjan annoksen ruokaa. Olin otettu kunniasta syödä heidän kanssaan, joten istuin lattialle ruokailemaan sama kestohymy naamallani, joka oli viipynyt siinä lähes koko päivän. Olin aivan täynnä ja melkein jo syönyt kaiken, kun sama keittäjä tulee luokseni ja sanoo "vähäsen vielä" ja kaataa lautaseni uudelleen täyteen riisiä. Hahhah. Se oli kyllä ihanasti tehty ja todella mukava ele. Olin normaalin näläntunteen sijaan aivan täynnä lähtiessäni päiväkodilta. Normaalisti aamiaisen ja lounaani välissä kuluu kuusi tai seitsemän tuntia, mutta yleensä mukava keittäjä tarjoaa minulle banaanin kun lapset ovat nukkumassa.

Ennen kotiinlähtöä lastentarhanopettaja kertoi lapsille, että olen huomenna lähdössä safarille, ja olin positiivisesti yllättynyt omasta kielitaidostani, kun pysyin lasten kanssa keskustelemaan swahilksi kotimatkalla siitä, mitä eläimiä tulen safarilla näkemään ja että koska lähden safarille. Lapset myös vitsailivat siitä, että tulevat salamatkustajna mukaan matkalle. Tänään oli hyvä  ja antoisa päivä, huomenna on varmasti myös. Huomenna aamuseitsemältä on lähtö safarille, kolme päivää, kolme luonnonpuistoa. Lake Manyara, Tarangire ja Norongoro!!! Ihan huippua. Ensi viikolla siis luvassa paljon paljon kuvia eläimistä ja iloisesta mzungusta bongaamassa eläimiä. Ihanaa viikonloppua kaikille!!

PS. Jos olet itsekin kiinnostunut auttamaan Tansanian köyhiä lapsia, tässä linkki lapsista, jotka ovat vailla kummia.

http://www.samaaurinko.fi/kummitoiminta/

Tehdään yhdessä hyvää!