Terveisiä Tansaniasta

Tennarien pohjien läpi jalkapohjia polttava maa, selkää ja päätä pitkin valuva hiki, hiuksia polttava aurinko, viereisistä kojuista kuuluva musiikki. Kadusta silmiin pöllyävä hiekka, vihanneskojuilta huutelevat kauppiaat, epätasaisten teiden kiviin kompastelu, kärpäset iholla, vastaantulevien lapsien riemu ja yläfemmat.

Siinäpä kuvaus normaalista kävelymatkasta täällä. Varsinkin kävely daladalapysäkiltä kotiin tuntuu tuskaisessa kuumuudessaan aina noin viiden kilometrin matkalta, vaikka oikeasti matka on arviolta vajaan kilometrin mittainen. Kävellessä pitää oikeasti katsella mihin astuu, sillä tiet ovat täynnä isoja irtokiviä ja ylisuuria hidasteita. Hidasteita on paljon autojen ajonopeuksien hillitsemiseksi, mutta ne ovat niin suuria, että välillä autot jäävät niihin jumiin. Monesti ostan kotikadun vihanneskojuilta avokadoja, jotka maksavat 15-20 senttiä kappale.

Yllättävän tasainen tie matkalla Amegille. Upendo tarkoittaa rakkautta

Avokadot ovat mainioita, kuten tuoreet hedelmät täällä muutenkin. Samuli saattoi luullla että lähden tänne vähän huonolle ruualle ja ehkä pikkuisen näkemään nälkääkin, mutta totuus on että syön ison kasan maittavaa sapuskaa kolme kertaa päivässä. Ruuat ovat useinmiten tansanialaisia, kuten chapati, ugali ja pilau, mutta välillä on myös jotain länsimaalaista, kuten pitsaa. Chapati, joka muistuttaa tortillaa, on ehdoton tansanialainen lempiruokani guacamoletäytteellä. Joten niin, totuus saattaakin olla se, että kaikesta salilla käymisestä huolimatta tulen takaisin Suomeen viisi lisäkiloa vyötärön koristeena.

Sekin on muuten huvittavaa että pitää tulla päiväntasaajan toiselle puolelle käydäkseen kuntosalilla. Hahhah. Suomessa en urheillut ikinä, mutta toisaalta täällä on myös enemmän aikaa. Suomessa oli koulu ja työt, täällä on pelkkä harjoittelu ja viikonloput vapaana. Ah mitä luksusta. Lisäksi kun ruoka kannetaan nenän eteen kolme kertaa päivässä ja itse täytyy huolehtia vain pyykinpesusta ja siitä, että saapuu kotiin ennen seitsemää, jolloin tulee pimeä, elämä on aika huoletonta ja jää enemmän aikaa oikeasti tehdäkin jotain.

Otinpas aamulla selfien odotellessani taksia töihin. Olin onnellinen saatuani lukea uusimpien asukkaiden tuomia Helsingin Sanomia aamupalapöydässä!

Päiväkodissa olen alkanut miettimään sitä, miten huono perustelu on saada lapsi syömään kaikki ruoksillä perusteella, etteivät Afrikan lapset saa ruokaa. Kyllä täälläkin joku lapsi on sitä mieltä, ettei pidä lehtikaalista tai banaanista, eivätkä kaikki jaksa syödä ruokaansa loppuun. Myös täällä joku lapsi leikkii, että banaani on lintu, heittelee appelsiinin siemeniä toisen lapsen päälle tai porsastelee noukkimalla ruokaa suullaan lautaselta käyttämättä käsiä. Päiväkodin lapset ovat toki siinä onnellisessa asemassa, että saavat ruokaa, mutta silti, samanlaisia lapset ovat kaikkialla. Näillä lapsilla ei ole tosin kellään mitään erityisruokavaliota, eikä yksikään vanhempi yritä muuttaa päiväkodin ruokavaliota lapselle paremmin sopivaksi vähähiilihydraattiseksi lähiluomuruuaksi, jossa vältetään joka kolmatta ruoka-ainetta terveyssyistä. Hahhah, alkoi hieman naurattaa mielikuva moisesta.  Nirsoilua ruuan suhteen on kyllä vähemmän siitä syystä, ettei näillä lapsilla ole muutenkaan ole elämässään varaa valita.

Päiväkodin säännöt ovat myös erilaiset kuin Suomessa. Täällä lapset huutavat, juoksevat ja läimivät toisiaan ja harvoin kukaan kieltää heitä tekemästä niin. No, minä välillä kun kyllästyn huutamiseen, mutta silloinkin lapset katsovat vähän ihmeissään että mitä se huonoswahilinen mzungu oikein huutelee :D Luulin jonkin aikaa, että kotiintulomatkalla lapsilla on aina riitaa, koska he läimivät toisiaan. Sitten minulle kerrottiin, että läimäisy on lapsille leikkisä tapa hyvästellä toisensa, samalla he sanovat jotakin tyyliin: nähdään huomenna, nuku kipusi kanssa! Hahhah. Olen viime päivinä taistellut lasten kanssa mzungu-sanan (valkoihoinen) käytöstä. Lapset käyttävät sitä aina välillä huomaamattaan, tyyliin, "mzungu, avaa kengät" tai "opettaja, tuo lapsi kiusaa mzungua!" (lapsi roikkui vaatteista). Hah. Käydään aina keskustelu että mua sanotaan joko opettajaksi tai Hannaksi, alkavat ne hiljalleen oppia.

Terveiset täältä Impalasta, josta kirjoittelen paraikaa, kuvassa sisäänkäynti

Terkut kaikille Suomeen! Viikonloppuna luvassa ehkä lisäkuulumiset :)