Vaikka en ole tehnyt harjoittelua suomalaisessa päiväkodissa, huomaan paljon asioita, jotka ovat eri tavalla kuin Suomessa. Päiväkodilla on hyvin pienet tilat, kolmellekymmenelle laselle kaksi huonetta, joista toisessa vietetään lähes koko päivä, toisessa pienemmät lapset opiskelevat aamun ensimmäisen tunnin ja nukkuvat päiväunet. Lasten tasoerot ovat suuria, isompien ryhmässä joku osaa kirjoittaa numerot ykkösestä sataan kun vieruskaveri ei tiedä miten numero kaksi kirjoitetaan. Lapset syövät saman huoneen lattialla jossa leikkivät ja opiskelevat ja syömisaikaan lattiat ovatkin täynnä puuroa tai ruokaa. Lapsille laitetaan aikuisten annokset sekä puuroa että päiväruokaa, mikä tuntuu hurjalta verrattuna siihen kuinka paljon Suomessa kolmevuotias lapsi syö kerralla. Kaikki lapset eivät kuitenkaan saa välttämättä syödäkseen mitään loppupäivänä, joten suuret annokset tulevat tarpeeseen. Lapset ovat likaisia ja tilat ovat pölyisiä, joten olen yleensä täynnä likaa ja ruokatahroja kotiin päästyäni. Vieressäni on varmasti oikein antoisaa istua kotimatkalla daladalassa.
En sen enempää tiedä suomalaisten päiväkoti-ikäisten lasten innokkuutta laululeikkeihin, mutta täällä lapset rakastavat niitä. Suomesta tulleiden harjoittelijoiden vuoksi he osaavat monta suomalaista laululeikkiä, kuten woogie boogien, ram sam samin ja leipuri hiivan. Alkupäivinä aloin leikkiä lasten kanssa harakka huttua keittää-lorua, ja olin hämmästynyt kun isommat lapset osasivat lorun sanat. Suomesta tulleiden harjoittelijoiden vaikutus näkyy.
Jotkut lapset saatetaan päiväkotiin, mutta suuri osa lapsista kävelee pitkän matkan päiväkotiin ja takaisin. Myös pienimpien lasten täytyy itse osata käydä vessassa reiällä, aikuiset eivät auta vessareissuilla. Lapset myös selvittävät monesti riitansa keskenään ja opettajalle ei kannella niin herkästi kuin Suomessa. Mielestäni suurin ero verrattuna Suomeen onkin lasten itsenäisessä toiminnassa. Siinä missä Suomessa kouluikäisetkin lapset saatetaan viedä kouluun ja hakea siellä, täällä on ok että kolmevuotias kävelee autotien laitaa pitkän matkan päiväkotiin ja takaisin. Kulttuurieroja. Itseäni kyllä suomalaisena vähän hirvittää pienten lasten yksin kulkeminen, mutta joka päivä he ovat kyllä saapuneet päiväkotiin hengissä ja vahingoittumattomina.
Neljä lasta lähtee samaan suuntaan, missä dalapysäkkini on, joten he tulevat yhtä matkaa kanssani kotiinpäin. Tänään olin neljän lapsen kanssa yksin ja hirvitti kyllä kun pienet lapset juoksentelivat päätä pahkaa autotielle ja takaisin laitaan. Neljää lasta ei kahdella kädellä voinut pitää paikallaankaan joten karjuin huonolla swhilillani jotakin tyyliin "ei juoksea, kävellä!" ja "lopeta juoksea!". Hahhah. Kyllä se jonkun verran tehosi vaikka tuntuu etteivät lapset nyt ihan ymmärtäneet sitä pointtia että minkä takia ei saa juosta. Matka dalapysäkille kuitenkin selvittiin onnellisesti vahingoittumattomana. Kolmen lapsen juostua koteihinsa tunsin jopa pientä euforiaa kävellessäni viimeisen lapsen kanssa käsi kädessä auringonpaisteessa ja musiikin soidessa viereisistä kojuista.
Täällä parasta on aurinko, kaikkialla soiva musiikki ja paikallisten hedelmäkoreja päiden päällään kantavien naisten värikkäät asut. Ihanaa on se, että kaikkia vastaantulijoita moikataan eikä minnekkään ole kiire. Esimerkiksi daladalalla ei ole ollenkaan aikatauluja, se lähtee alkupysäkiltä sitten kun hyvältä tuntuu ja kyydissä on tarpeeksi matkustajia. Päiväkodilta tullessani lähden kotiin juurikin ensimmäiseltä pysäkiltä, joten joskus odotan lähtemistä kauan ja joskus vähän vähemmän aikaa. Daladala ei myöskään koskaan ole liian täynnä, vaan aina löytyy joku kolo johon voi tunkea vielä yhden asiakkaan. Oman vauvan voi antaa toisen asiakkaan syliin matkan ajaksi ja ottaa sitten takaisin pois jäädessä.
Täällä askel on selvästi rennompi ja mieli on kirkastunut. Suomessa jatkuvasti vaivannut stressi on hävinnyt ja ehkäpä huumorintajukin on löytynyt, hahhah. Luulen, ettei elämäni tule enää koskaan olemaan yhtä huolentonta, joten nautin tästä täysin rinnoin. Täällä ei juuri suunnitella tulevaa, vaan eletään tässä päivässä ja tässä hetkessä, mikä on valloittavaa. Toisaalta luulen sen olevan osasyy sille, että Tansania on yksi vähiten kehittyneistä maista. Silti, olen omaksunut paikallisen tavan olla ajattelematta liikaa ja se on hyvin vapauttavaa.
Hemmetin huonolaatuisia kuvia päiväkodilta, myöhemmin tulossa lisää.
Kilometripostaus päättyy tähän, Hakuna Matata!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti